Elokuun illat jo pimenevät, voi nauttia kosteasta kypsyneen viljan tuoksusta, lintujen laulu on hiljentynyt ja ellei kuulu kuivurien hiljaista surinaa on lähes täysin hiljaista. Voi melkein kuulla kuinka yöperhoset levittävät siipensä ja lehahtavat lentoon ja hämärässä voi ihailla lepakon pikakierroksia pihan yllä. Tekee mieli sytyttää kynttilä ja nauttia syksyn tulosta.
Päivällä kultavainioilla hurisevat puimurit ja traktorit, kiirehtien, ennen sateita pitää saada vilja puitua. Pihakoivuista syyskeiju tanssittaa jo muutamia keltaisia lehtiä maahan ja lapset leikkivät, että ne ovat setelirahoja ja perustavat pienen kaupan pihalle. Puutarhassa kasvu jo pikkuhiljaa hidastuu ja esimerkiksi punajuuret odottavat säilöjäänsä. Tomaatit jo eilen päätyivätkin soseeksi etteivät mene hukkaan, kun niitä yllättäen kypsyikin useita yhtäaikaa. Taas kerran nautin syksyn tulosta ja odotan sitä.
Syksyn tulostako lienee johtuvaa, että kaikki Ranskaan liittyvä herättää minussa taas suurta intohimoa. Olen ahminut Pieni suklaapuoti-kirjaa ja toinenkin Ranskaan sijoittuva kirja on kesken. Katsoin mieheni kanssa Mainio vuosi-elokuvan, joka itsessään ei ollut mitenkään erityinen, mutta kaikki se ranskalaisuus, kulttuuri, kieli, maisema sai melkein henkeni salpautumaan ja kyyneleet silmiini. En ole koskaan käynyt Ranskassa, vain lukenut siitä ja nähnyt televisiosta mitä hienoimpia juttuja. Lukiossa luin muutaman vuoden ranskaa ja nyt minulla on palava himo kerrata kieltä, mutta saankohan aikaiseksi. Taidan olla vähän höpsö, mutta joku siinä vaan niin kovasti viehättää...